30.4.-3.5. Abel Tasman Coastal Track

Päivä 1.

Vappuaattona lähdin siis matkan toiselle vaellukselleni Abel Tasmanin kansallispuistoon. Ajoin auton Marahaun pikkukylään, josta reitin eteläosa alkaa. Kävelemään lähdin ehkä kahdeksan aikoihin ja ensimmäinen määränpääni oli Anchoragen tupa. Matkaa oli kaiketi 12,4 km, johon kului nelisen tuntia. Matkan varrella tosin piipahdin parilla näköalapaikalla ja upeilla hiekkapoukamilla, joita olikin useita. Muita ihmisiä alkoi pian tulla samaan suuntaan kanssani, useimmat päiväretkeilijöitä. Anchoragessa oli paljon väkeä saapuessani, mutta lopulta vain kahdeksan jäi lisäkseni tupaan yöksi ja jokunen telttaili. Koska olin jo varhain perillä, jäi paljon aikaa istua hiekkarannalla kirja kourassa auringossa ja lämmössä. Kiersin ennen istuutumistani Pitt headin lenkin niemenkärjessä. Sieltä oli nättejä näkymiä poukamaan. Samalla kuitenkin stressasin seuraavaa päivää. Edessä nimittäin olisi ensimmäinen vuorovesiylitys ja minun olisi oltava viimeistään puoli kahden aikoihin noin kuuden tunnin matkan päässä.

Ilta viileni ja väki siirtyi tupaan. Lisäkseni siellä oli kaksi sveitsiläistä, kolme ranskalaista, pari englantia puhuvaa naista ja yksi mies. Tyydyin vain istuskelemaan hiljaa kynttilänvalossa ja kuuntelemaan, kunnes sveitsiläiset tytöt tarjosivat kuivattuja karpaloita ja aloimme sitten jutella. Hekin olivat tulleet samaan aikaan maahan kuin minä ja olisivat kutakuinkin yhtä kauan. He tosin olivat jossain kielikoulussa. Tuvassa oli kaksi makuukammaria, joista olin valinnut saman, johon se yksi mies ja kolme ranskalaista majoittuivat. Näytti siltä, että yö menisi pilalle, koska se mies kuorsasi äänekkäästi jo kun aloin nukkumaan. Olin odotellut, että DOCin ranger tulisi tarkastamaan lippumme, mutta kun yhdeksään mennessä ketään ei kuulunut, menin siis nukkumaan. Olin aluksi ylälauteilla, mutta muutin sitten pian alas kuorsaajasta vähän kauemmas. Heräsin yöllä pariin otteeseen, mutta pääasiassa nukuin kuitenkin hyvin.


Päivä 2.

Olin päättänyt lähteä kävelemään jo kuuden aikaan aamulla. Heräsin kuitenkin jo viiden maissa ja nousin sitten. Koitin hiljaa pakata kamani, mutta saatoin herättää kyllä porukan. Jokatapauksessa poistuin tähtien ja otsalampun valossa taipaleelle. Aurinko nousi joskus seitsemän aikoihin, joten kuljin pimeässä ainakin tunnin verran. Ainoastaan meren rannassa kulkeminen tuntui hieman pelottavalta, mutta metsässä oli hiljaista, lukuun ottamatta joitain pöllön huutoja. Tähtitaivas oli upea. Jouduin käyttämään nousuvesireittiä ja matkaa tuli suht pitkälti. Lopulta aamu valkeni ja kauniit maisemat alkoivat taas erottua. Edessä oli jälleen upeita hiekkarantoja ja siltoja. Saavuin Onetahutin Roberts streamin ylityspaikalle kahta-kolmea tuntia ennen kuin olisi edes tarvinnut ja sain ylitettyä joen ilman kenkiä. Koko alueella on hyvin oudot vuorovedet, jopa kuuden metrin ero nousu- ja laskuveden välillä.

Onetahutin jälkeen henkinen kiireeni loppui ja löntystin rauhassa parin tunnin matkan Awaroan tuvalle, jonne jäisin yöksi.  Matkalla vaihdoin pari sanaa siistimässä olleen rangerin kanssa, joka myös ihmetteli vauhtiani. Awaroaan matkatessani kohtasin myös pari vanhempaa naista, jotka olivat matkalla Totaranuihin Awaroan vuorovesiylityksen ohi. He päivittelivät sitä, miten nopeasti olin tullut hirveän pitkän matkan, kun heiltä oli kestänyt tulla pitkään paljon lähempää. "You are amazing or mad... or both!" He naureskelivat. He jäivät vielä syömään eväsleipiä, vaikka heidän pitäisi ylittää viereinen 20 min matka vuorovesialueen läpi viimeistään... kymmenen minuuttia sitten. Huomautin siitä heille ja kyllä he sitten lopulta näyttivät ennättävän yli, ennen kuin vesi nousi liian korkealle.

Tuvalle saapui sama ranskalaiskolmikko hetken kuluttua ja sitten vielä saksalainen perhe (vanhemmat ja ehkä vuoden ikäinen vauva!) Olin valinnut peremmän makuukammarin ja ranskalaiset sitten valitsivat toisen. Perhe päätyi kanssani samaan varmistellen, että onhan ok, että he ovat siellä ja että kyllä se vauva yleensä nukkuu koko yön. Rangeri kävi tarkastamassa lippumme ja joskus kahdenksan aikoihin painuimme makuupusseihimme. Noh, vauva heräsi kyllä ainakin kahden aikoihin ääntelemään. Taisin herätä toisenkin kerran yöllä.

Päivä 3. 

Aamulla olisi saanut nukkua pitkään, sillä laskuvesi oli vasta 10:46 ja korkeintaan puoltatoista tuntia ennen sitä oli turvallista lähteä ylittämään Awaroa inletia, joka oli aivan vieressä. Nousimme kuitenkin melko ajoissa, koska vauva päätti herätä jo seitsemän maissa. Kömmin itse esiin kahdeksan aikoihin. Odottelimme kaikki auringon paisteessa, että aika tulisi. Ranskalaiset lähtivät sitten ensimmäisinä. Seurasin jonkin ajan kuluttua heitä ja saksalaiset sitten ehkä perikymmentä minuuttia myöhemmin. Ylitys oli melko kostea ja kengät piti riisua. Vettä ei ollut kuin hieman yli nilkkoihin parissa kohtaa, mutta se oli varsinkin aluksi hyvin kylmää ja simpukoita oli hirveästi. Ei tehnyt mieli paljain jaloin kävellä niiden terävien reunojen päälle. Lopulta mutaisine jalkoineni pääsin yli. Hetken kuivateltuani jatkoin matkaa kohti Whariwharangin tupaa. Matkaa olisi noin 14 km.

Ohitin Totaranuin leirintäalueen, jonne minunkin pitäisi palata seuraavana päivänä vesitaksille. Anapain poukamaan pysähdyun mutustamaan lounaan (ruoka oli koko matkan hyvin yksipuolinen: kroisantti juustolla/pepperonilla, kuivattuja mangoja, tim tam keksejä, muroja, suolakeksejä, sipsejä). Valitettavasti ne paratiisin paholaiset (sandfly mäkärät) olivat paikalla aika runsaslukuisina eikä kamalan kauan viitsinyt istuskella. Jalkani oli rakoilla ja kipeähköt eilisestä, mutta painelin silti vielä ylimääräisen lenkin Separation Pointin kautta. Siellä näki taas hylkeitä.

Whariwharangiin tullessani pari saksalaista poikaa kysäisivät, tiesinkö huomisen busseista, mutta enpä tiennyt kuin vesitaksista. He olivat teltan kanssa liikkeellä eikä poiskyytiä ilmeisesti ollut tiedossa. Alue oli kärsinyt joulukuun tulvissa pahoin ja uusi nurmikko istutettu ja tupaa korjailtu. Nytkin kaksi DOCin työntekijää oli hakkaamassa lankkuja tuvan katolle. Paikalle oli myös saapunut jo outo itävaltalaismies. Lopulta olimme siis kaksin hänen kanssaan tuvassa, jossa oli kolme makuuhuonetta. Saimme siis kumpikin omamme yläkerrasta ja yksi jäi tyhjilleen alakertaan. Ensin hieman epäilytti koko tyyppi (ehkä joku nelikymppinen), ja taisi rangerikin lippuja tarkastaessaan vähän miettiä, miten tällaiselle yksin olevalle tytölle käy. No mies osoittautui ihan hyväksi tyypiksi, joskin edelleen oudoksi. Oli kuulemma etsimässä rauhaa Uudesta-Seelannista, jonka jälkeen matkaisi ehkä Etelä-Amerikkaan tai Aasiaan. Hän oli pyydystänyt kaloja päivällä ja valmisti ne kaminan päällä pannussa. Kysyi, halusinko minäkin, ja suostuin sitten. Lopulta sainkin syödä molemmat hänen paistamansa kalat, vaikka luulin saavani vain osan niistä. Oli muuten todella hyvin maustettu ja valmistettu! Itse tyyppi näytti syövän sitten vain omenan. Hän kyseli kulkemastani reitistä, koska oli itse menossa siihen suuntaan ja sitten pääsin viimein huoneeseeni ja nukkumaan. Kuulin hänenkin kohta menevän omaansa. Kello oli kahdeksan.

Heräsin kahdentoista aikaan ja ihmettelin hetken, miten lämmin oli, mutta sitten kuulin, että tyyppi oli alhalla ja ilmeisesti lämmitti kaminaa. En tiedä, söikö hän sitten vaiko vain lämmitti. Nukuin sitten uudestaan.

Päivä 4. 

Heräsin taas liian aikaisin vähän ennen seitsemää. Tyyppi kuorsasi vielä toisessa huoneessa, mutta nousi sitten kuitenkin kutakuinkin samoihin aikoihin. Ensimmäiseksi kuulin kuitenkin noustua ihmerapinaa huoneen toisen laverin alta. Ajattelin rottia, mutta katsoessani sinne alle näinkin varpusen! Se oli ollut koko yön vankina huoneessa ja onneksi edes nyt huomasin sen. Luulinkin illalla kuulleeni jotain, mutta luulin äänen tulleen katolta. No avasin ikkunan ja kesti aikansa ennen kuin sain taiteiltua linturaasun pihalle. Se lähti vikkelään tiehensä irrotettuaan nokkaotteensa hanskastani. Mainitsin linnusta myös Marcusille (sille tyypille). Löysin peukalon pään kokoisen hämähäkin tiskialtaasta mennessäni kasvoja pesemään (ulkona siis). Sellaiset kohtaamiset luonnon kanssa siis heti aamusta. Söin pikaisen muroaamiaisen, hyvästelin tyypin ja painelin mäkeen. Tyyppi tarjoutui kyllä edellisenä päivänä jo, että voisimme mennä yhtä matkaa Totaranuihin, mutta ymmärsi, että vaeltelen mieluummin yksin :D.

Taitoin siis noin 7,5 kilometrin matkan Gibbsin kukkulan kautta takaisin Totaranuihin (reitti siis eri kuin edellisenä päivänä). Matkaan meni vain ehkä 2,5 tuntia arvioidun kolmen sijaan, joten olin rannalla jo kahta tuntia ennen varaamaani vesitaksia. Istahdin siis aurinkoon mäkärien kanssa ja sivelin itseni hyönteismyrkyllä ja aurinkorasvalla. Luin kirjaa vajaan tunnin, kun vesitaksi saapui ja purki pari tyyppiä pois. Sen kuski kävelikin sitten luokseni ja kysyi, olenko se "Henna", joka varannut 12:15 taksin. Sainkin siis hypätä jo tähän edelliseen, koska olin ainoa joka olisi ollut haettava myöhemmin. Kävi siis tuuri, että olinkin etuajassa. Vesitaksimatka kesti ainakin tunnin, tuntui kyllä nopeammalta. Matkan varrella kuski tyhjensi pari henkilöä toiseen poukamaan ja näytti meille lopuille kuudelle veden muovaamia kivikaaria. Marahauhun saapuessamme vesi oli alhaalla ja vene hinattiin traktorilla pois vedestä ja suoraan heidän toimistolleen, jossa pääsimme kyydistä. Se oli hauskaa ja kummallista. Painelin sitten rinkkoineni kilsan päähän autoparkille ja pakkasin itseni taas matkaan.


Ajelin Motuekan bensa-aseman kautta suoraan Nelsoniin ja löysin Custom House-hostellin helposti. Paikka osoittautui aika karkseaksi. Ensinnäkin tyypit vastaanotossa olivat jotenkin kummia ja tuntuivat jopa häpeilevän paikkaa. Keittiö ja huoneet ovat täynnä tavaraa, koska moni työskentelevä nuori asuu täällä. Sain jopa valita, kumpaan kahdesta huoneesta menen. Valitsin neljän hengen huoneen, jossa kolme tyttöä onkin ilmeisesti asunut jo useita kuukausia. Toinen vaihtoehto oli kahdeksan hengen huone, joka ei sekään niin houkutellut. Alkujärkytyksestä toivuttuani kävin suihkussa, pesin pyykit ja lähdin sitten etsimään kauppoja ja ruokaa. Päädyin syömään mäkkärissä ja käymään tulomatkallani supermarketissa.