Pannukakkuja

Pancake rocks

Lähdin taas herättyäni ajamaan kuutostietä pohjoiseen. Ensimmäinen suunniteltu pysähdykseni oli Punakaikin pannukakkukallioilla. Ne ovat komean näköisiä meren ja sään muovaamia kallioita, jotka näyttävät siltä kuin kasapäin pannukakkuja olisi pinottu pilareiksi. Tämänkin nähtävyyden etu oli, että se oli ilmainen. Tosin kiviä ihmeteltyäni menin ostamaan läheisestä kahvilasta pannukakkuja kuumilla kirsikoilla ja kermavaahdolla.. Eivät olleet edes kovin hyviä.

Matka jatkui sitten coastal highwayta pitkin kohti Westportia, jossa tein vain käännöksen takaisin sisämaahan ja edelleen kohti pohjoista ja Nelsonia. Pysähdyin matkan varrella pariin otteeseen, mutten missään kovin mielenkiintoisessa paikassa. Ohitin myös maan pisimmän riippusillan, kun en viitsinyt sinne pääsemisestä maksaa viittä dollaria. On noita riippusiltoja jo nähty. Näköalapaikoista pysähdyin Hope's Hillilla, mutta eipä sekään kovin ihmeellinen. Jatkoin Motuekan kaupunkiin, jossa pääsin viimein kyselemään kyydityksistä liittyen Abel Tasmanin reitin kulkemiseen. Sain järkättyä vesitaksin poistulopäivälleni, joka on 3.5.

Seuraavaksi kehitin ongelman siitä, että piti tulostaa reitille varatuista majoista s-postiin lähetetty viesti. Menin Motuekan internet kahvilaan ja aloitin säätämisen.. Olen onnistunut unohtamaan toisen s-postini salasanan ja se on vain koneeni muistissa. No päätin sitten lähettää viestin koneeltani toiseen s-postiin, jonka salasanan muistan. Seuraavaksi havaitsin, ettei paikan koneilla voinut avata kyseistä tiedostoa. Niinpä lähetin viestin sitten uudestaan itselleni eri muodossa ja sitten piti taas kirjautua paikan koneelle. Yksi kone, jota käytin alkoi kirjoittaa japania enkä osannut vaihtaa sitä pois. Siinä meni taas rahaa. Lopulta onnistuin kuitenkin tulostamaan viestin kulutettuani turhan monta dollaria siihenkin.


Sitten piti hankkia yöpaikka. Olin jo eilen lähettänyt Eden's Edge Backpackersiin kyselyn pedistä ja sieltä oli tullut vastaus, että tilaa on. Ajelin siis viitisen kilsaa Motuekasta pohjoiseen ja löysin kyseisen hostellin. Se on keskellä omenatarhoja ja porukka tuntuu pitkälti olevan alueella työskenteleviä nuoria. Tullessani vastaanottoon siellä oli vain kissa (Jack, kuten kuulin myöhemmin) ja lappu, että pitäisi soittaa asiakaspuhelimella. Odottelin aikani ja sitten päädyin kuitenkin soittamaan. Paikan toinen omistaja vastasikin heti ja tuli jostain viereisestä rakennuksesta. Sain pedin neljän hengen huoneesta, jossa kaksi poikaa ja yksi tyttö lisäkseni. Kaikki kolme työskentelevät jossain ja ovat ilmeisesti olleet täällä jo pitkään. Ainakin tyttö ja toinen poika ovat saksalaisia. Paikka tuo kaikkiaan mieleen Napierin ja sen hostellin, mutta tämä on paljon siistimpi ja uudempi. Olisi kyllä kiva, jos vielä olisi ehtinyt työskentelemään kuukauden tai pari... Sen sijaan pitää keksiä huomiseksi tekemistä. Ainakin eväät vaellusta varten on hankittava.

Greymouth

Päivä alkoi sateella. Pelkäsin jo, etten pääse hyödyntämään hostellin tarjoamia etuuksia, mutta sitten sää onneksi joksikin aikaa selkeni. Kävin pyöräilemässä kaupungin kärjessä, josta kuulemma näkee kirkkaalla säällä Mt Cookille ja muille vuorille asti, mutta nyt siellä on paljon pilviä. Myöskään mitään delfiinejä ei näkynyt, aallokko oli sen sijaan kova. Pyöräilin sitten keskustaan ja kiertelin joitain putiikkeja. Takaisin pyöräillessäni kävin vielä supermarketissa ja Domino's pizzassa hakemassa purtavaa illaksi ja iltapäiväksi.

Koska sää oli edelleen hyvä, kun sain syötyä ja pestyä parit housut, kävin kajaakkien kimppuun. Ne olivat kyllä aika extremen näköisiä. Ei siis mitään, mitä normaalisti ajattelen kajaakkina, vaan pelkkä kelluva puikula ilman mitään suojapeitteitä. Avoin malli siis. Pohjassa myös aukkoja siellä täällä, mm. takapuolen ja jalkojen kohdalla. Kastelin siis ensimmäisenä takapuoleni ja vaihdoin sitten kajaakkiin, jossa sentään oli jonkinlainen istuinalusta. Meloin jokea pitkin järvelle ja kiertelin siinä hieman. Muutamat pukekot, paratiisisorsat ja muut vesilingut siellä näyttivät viihtyvän. Meloin sitten takaisin sateen saattelemana. Sitten satoikin iltapäivän ja koitin suunnitella tulevaa. Päätin kävellä vielä Abel Tasmanin rannikkoreitin ja varasin tupapaikat, mutta en onnistunut vielä selvittämään, miten pääsen sieltä pois. No siihen on vielä pari päivää aikaa, jotka mahdollisesti vietän Motuekan kylässä.

Suunnittelujen jälkeen kävin vielä kylällä kaakaolla ja muuten pyöräilemässä, sateessa pääasiassa. Päätin sitten kysäistä vielä saunan käyttöä. Päädyin sitten menemään sinne, joskin hostellin isäntä sanoi, että se ei ole niin kuin suomalaiset saunat, joihin lapataan paljon vettä, vaan ihan vähän saa laittaa :p.

Shantytown

Shantytown

Kea aikoo syödä auton antennin.

Lähdin ensimmäisenä, kun muut tytöt olivat menossa vasta päiväbussiin kohti Wanakaa. Ajelin kaikessa rauhassa Hokitikaan, joka oli matkani varrella. Kävin katsomassa rantaa, korugallerioita ja ostamassa kaupasta evästä.

Seuraava pysähdykseni oli Shantytownissa, perinnepuistossa, jonne on tehty muinaisen kullankaivuukylän jäljennös. Kylässä sai mm. tehdä lyhyen matkan höyryveturin kyydissä vanhoja raiteita pitkin, otattaa itsestään vanhanaikaisen valokuvan, katsoa hologrammiteatteriesityksen, käydä kahvilassa ja huuhtoa kultaa. Kokeilin kaikkea paitsi kahvilaa. Kylässä on myös pieni kaivos(jäljennös) ja parti muinaista patikkapolkua. Jännä, kun tuli parisataa kilsaa pohjoiseen Wanakasta, niin on pelkkää sademetsää taas eikä merkkiäkään mistään syksystä. Kullanhuuhdonnasta sai "löytämänsä" hippuset muistoksi. Kuten siinä opastanut mies totesi kanssani huuhtomassa olleelle pariskunnalle: "It's not fortune it's a souvenir". Heh, eli löytö oli siis taattu. Valokuvan otattaminen oli vähän tylsää yksin, mutta joka tapauksessa siinä sai pukeutua vanhoihin vaatteisiin ja sitten itselleen seepia-sävyisen valokuvan.

Shantytownin jälkeen päätin ajaa vielä hieman takaisin päin ja käydä katsomassa Arthur's Passin kylää/kansallispuistoa. TIe yhdistää itä- ja länsirannikon ja on historiallinen. Menin vain kylään asti, mutta näkymät olivat silti hienoja. Puistossa olisi riittänyt kivoja patikkapolkuja, mutta en oikein ennättänyt jäädä niitä tutkimaan. Takaisin tullessani pysähdyin näköalapaikalle syödäkseni, mutta paikka oli täynnä keoja (niitä papukaijoja) ja yksi niistä hyppäsi heti auton katolle ja ajatteli pistää auton pehmeät osat palasiksi. Ajelin sitten astetta alemmalle näköalapaikalle, jossa ei onneksi ollut papukaijoja.

Sitten olikin enää melko lyhyt matka Greymouthiin. Hostelli on erikoinen afrikkalaisine sisustuksineen ja kirkkaine väreineen. Siellä on myös takkatuli ja ilmaiseksi kajakkien ja pyörien lainausta. Huomenna voisin kokeilla niitä, jos ei sada ihan hirveästi (mitä on luvattu). Sadetta ei olekaan näkynyt aikoihin. Taisi viimeksi kunnolla sataa, kun lähdettiin Christchurchista. Huoneessani on lisäkseni kolme tyttöä, joista ainakin kaksi aasialaisia ja yhdestä en tiedä.

Lake Matheson ja kävely jäätikön luokse

Lake Matheson

Franz Josefin jäätikön "sormi"

Yö oli hieman levoton, kun osa tytöistä oli jossain ulkona myöhään ja yksi jätti seinävalon palamaan niin, että se loisti silmiin. Aamulla saksalaistyttö lähti ensimmäisenä, minä nousin sitten seuraavana ja jätin muut peteihinsä. Kello oli jotain yli kahdeksan. Koska taivas oli kirkkaan näköinen, päätin koittaa mennä uudelleen näköalapaikalle Fox Glacierin kylän lähistölle. Ajelin sinne ja melko hyvin näkyivät vuorenhuiput ja Foxin jäätikkö. Valitettavasti jälleen Mt Cook oli verhoutunut pilveen. Odotin, että pilvi menisi pois, mutta se vain kasvoi. Ajelin sitten takaisin tullessani vielä Lake Mathesonin luonnonsuojelualueelle. Järven pinnasta näki hienot heijastukset vuorista, tai siis olisi nähnyt, jos pilvi ei olisi peittänyt niitä. Ehdin kuitenkin napata jokusen kuvan, joissa ainakin yksi huippu näkyi veden pinnasta.

Paikallisessa pikkukaupassa täti totesi taas, että kaukaa olen tullut. Palattuani Franz Josefin kylään paikalla olivat ne kaksi tyttöä (englantilaisia). Kohta myös saksalaistyttö tuli. Kaksi muuta lähtivät jollekin jäätikköretkelle. Jutskailimme saksalaistytön kanssa ja hän kutsui kanssaan puoliksi ilmaisille kaakaoille, jotka oli saanut helikopteri-jääkävelyltään. Kävimme siis kaakaolla, jonka jälkeen olikin aika minun lähteä jäätikkölaaksokävelylle.

Opas oli nuori australialaiskaveri ja retkelle lähti lisäkseni kaksi jenkkityttöä ja malesialainen ja fijiläinen nainen. Ajelimme bussilla Franz Josef-jäätikön parkkipaikalle, josta jatkoimme kävellen. Opas vei meidät puskaisen, vain opastetuille kierroksille tarkoitetun, polun kautta jäätikkölaaksoon. Hän kertoili juttuja jäätiköstä ja ympäröivästä maastosta. Lopuksi kävelimme aitojen yli lähemmäs jäätikköä kuin tavisturistit. Kiipesimme kivien peittämälle jääkukkulalle ja näimme jäätikön melko läheltä. Varsinainen jääkävely olisi varmasti ollut mielenkiintoisempi, mutta jääköön nyt tosiaan taas johonkin tulevaisuuteen. Kierroksen jälkeen saimme lahjaksi jäätiköstä kertovan DVD:n. Kävin syömässä kalaburgerin kylän kahvilassa ja tulin sitten hostellille. Muut tytöt eivät olleet paikalla. Kokeilin pikaisesti poreallasta, mutta koska en löytänyt valokatkaisijaa, en viitsinyt istua pimeässä kovin pitkään.

Franz Josefin kylään

Lähdin jälleen varhain liikkeelle. Useimmat huoneessamme olleista olivat jo heränneet ja poistuneet jonnekin. Pari vielä koitti jatkaa uniaan. Aamiaisella näin hostellin kissan Smokeyn.

Päivä oli hieman pilvinen, mutta sateeton. Ajelin mutkittelevaa tietä kohti länsirannikkoa ja matkalla pysähdyin tekemään pari lenkkiä. Ensimmäinen oli noin vartin kävely Blue Pooleille eli sinisille altaille.  Se oli käytännössä jäätiköltä tulevaa kirkasta sinistä jääkylmää vettä, joka muodosti joen suulle sinisen altaan.

Toinen lenkki oli lyhyempi. Kävin katsomassa Thunder Creekin vesiputousta, joka oli ihan kiva, muttei kovin erikoinen. Ajomatkalla ylitin pitkän sillan Haastin lähettyvillä. Sillä oli jopa kaksi ohituskohtaa, kun siltä itsessään siis yksikaistainen. Pysähdyin Foxin jäätikön kylään, jossa ei ollut oikein mitään. Sain ostettua piiraan lounaaksi huoltoasemalta ja join pirtelön kahvilassa. Sieltä jatkoin sitten Franz Josefin jäätikön kylään, joka ei ole juuri sen kummempi. On täällä sentään kauppoja pari enemmän. Hostelli on ihan jännä, vaihtelua YHA-hostellien jälkeen. Sen nimi on Chateau Franz. Dormissani on lisäkseni neljä tyttöä: yksi englantilainen, yksi saksalainen ja kahden kasallisuutta en kysynyt. Yllättäen en olekaan ainoa blondi :p, vaan jopa kaksi muuta on.

Kävin päivällä West Coast Wildlife centerissä, mutta se oli ehkä turhaa. Näin toki siellä ihanan läheltä kiwi-lintuja ja lueskelin paljon juttuja jäätiköistä, muuta paikalla ei ollutkaan tarjota. Kiivejä olisi kyllä voinut tuijotella pidempäänkin. Tarkoitukseni on mennä huomenna opastetulle jäätikkölaaksokävelylle, jonka näin jälkeenpäin ajateltuna olisi voinut tehdä itsekseenkin. No toivottavasti siitä saa kuitenkin jotain irti. Pari huoneen tytöistä on menossa helikopterilla jäätikölle ja kävelemään sinne huomenna, mutta se on kovin kallista, joten en taida viitsiä enää semmoiseen lähteä.

Koitin illalla epätoivoisesti metsästää itselleni jotain luettavaa, mutta ei täällä mitään kirjakauppaa ole eikä näissä putiikeissa myydä mitään kirjojen tapaista. Ostin sitten National Geographic-lehden. Koitin myös metsästää internettiä, mutta jouduin taas ostamaan pääsyn sinne hostellilta. Päädyin varaamaan sitten täältä lähdettyäni seuraavat yöt Greymouthiin, ehkä siellä on enemmän elämää näiden tuppukylien jälkeen, kun sentään länsirannikon suurin kaupunki.

Wanaka ja PuzzleWorld

Onneksi sain estettyä tornin kaatumisen.

Wanaka-järven rannalla

Poistuin autiosta huoneestani aamutuimaan ja ajelin kohti Wanakaa Cardronan vuoristotietä pitkin. Hienoja näkymiä oli matkan varrella. Olin aiemmin bongannut esitteen Wanakan Puzzle Worldista, joten siellä halusin käydä. Hostelliin en päässyt vielä kirjautumaan, joten suuntasinkin ensin tuonne. Ostin sisäänpääsyn sekä labyrinttiin että illuusiohuoneisiin. Aloitin illuusioista. Ensin vastassa oli hologrammeja esittäen niin Marilyn Monroeta, eläimiä, esineitä jne. Seuraavana oli Weta-studioidenkin käyttämää tekniikkaa hyödyntävä huone, joka näytti normaalilta ikkunasta katsottuna, mutta todellisuudessa madaltui toisessa päässä saaden ihmisen näyttämään isolta/pieneltä riippuen siitä, missä seisoi. Kolmas huone oli vinohuone, jossa oli kaikenlaisia härveleitä mm. ylämäkeen virtaavaa vettä, biljardipöytä peilejä ym. Sen jälkeen oli vielä huone, jossa oli seinät täynnä kasvoja (mm. Beethovenin), jotka seurasivat katseellaan minne tahansa huoneessa kuljitkin. Aika karmivaa.

Sitten pääsin viimein labyrinttiin. Siellä oli kaksi haastetta, joista tosin päädyin tekemään vain helpomman eli piti etsiä neljä kulmissa olevaa tornia (keltainen, punainen, vihreä ja sininen). Toinen haaste olisi ollut etsiä ne tietyssä järjestyksessä. Onnistuin löytämään kaikki tornit melko helposti, keltainen oli hankalin, mutta sitten pitikin löytää vielä tiensä uloskäynnille. Se sitten ei ollutkaan yhtään helppoa. Alkoi todenteolla naurattaa, kun törmäsi jatkuvasti samoihin ihmisiin, jotka etsivät uloskäyntiä. Kaksi perhettä luovutti ja käytti hätäuloskäyntiä, yhdet isä ja poika huijasivat ja menivät aidan ali. Minä sitkeästi kamppailin tieni oikeaan paikkaan ja lopulta pääsin ulos. Oli kyllä jo aikakin. Meni kaikkiaan kutakuinkin tunti. Paikan vessa oli myös mielenkiintoinen.

Päästyäni puzzlesta menin kylälle kävelemään. Koska sain eilen viimeisen kirjan luettua, koitin löytää uutta lukemista, mutta en sitten raaskinut ostaa vielä mitään. Kun palasin hostellille, sain sängyn kahdeksan hengen dormista. Silloin siellä asusti vasta kolme muuta. Mutta iltaa kohden huone tulikin jo yhtä vaille täyteen. Yksi saksalainen tyttö jutteli kovasti kaikkea ja hänen lisäkseen huoneeseen tuli kaksi muuta tyttöä. Yksi amerikkalainen poika siellä jo olikin. Muita en ole vielä nähnyt. Saksalainen tyttö totesi, että olen ensimmäinen suomalainen, jonka hän kohtaa 9 kuukauden maassa olonsa aikana.

Lähdin vielä iltakävelylle rantatielle. Onnistuin mutaamaan toisen sandaalin, mutta sain sen huuhdottua ja kuivateltua kävellessäni. Aurinko alkoi laskea ja toiseen jalkapohjaan sattui, joten en sitten kovin pitkälle kävellyt. Huomenna matka jatkuu taas.

Lepopäivä

Aamulla taisin herätä, kun tytöt lähtivät, mutta sitten nukuin vielä lähes kahdeksaan. Syötyäni aamiaisen, pesin pyykit ja tein suunnitelmia. Kävin Fish'n'chips-lounaalla tutussa rantakahvilassa ja tein vähän ruokaostoksia. Kaupan täti totesi kylläkin, että onpahan mulla ainakin, mitä juoda :D. Ei toivottavasti tarvii ostaa mehuja vähään aikaan. Hoidin vielä joitain pikkuaskareita (mm. buukkasin pedin huomiseksi Wanakasta) ja surffasin netissä. Näyttäisi siltä, että saan pitää ensi yönä koko ison kahdeksan hengen huoneen itselläni.

19.-21.4. Routeburn Track

Nousin jalat yhä eilisestä kipeänä ja laahustin bussin lähtöpaikkaan. Auto sai jäädä hostellin pihaan odottelemaan. Ai niin, unohdin eilisestä mainita, että iltapalaa (valmisateriaa) syödessäni eräs aasialainen pariskunta istui samassa pöydässä ja alkoi kysellä kaikkea. Mm. Suomesta tiesivät, että Nokia on suomalainen merkki ja että suomalaiset ovat kuulemma maailman onnellisimpia ihmisiä :D.

No mutta sitten taas tähän reissuun. Bussi tuli ajallaan, kerrankin palvelu joka pelaa. Samaan kyytiin tuli muutama muukin kulkija. Matka kesti kaiketi vajaa pari tuntia ja sitten meidät jätettiin The Dividen parkkipaikalle, josta matka alkoi. Taisin lähteä lähes ensimmäisenä porukasta liikkeelle, mutta jo jonkin ajan kuluttua pari tyyppiä ohitti minut ja paineli menemään. Alku oli yhtä ylämäkeä ikivihreässä metsikössä. Vajaan puolen tunnin päästä tuli risteys, josta pääsi sivulenkille Key Summitille. Sinne sitten kiipesin taas tiukkaa ylämäkeä. Ylhäällä oli noin puolen tunnin luontopolku, joka esitteli alueen syntyä. Ihan mielenkiintoinen ja mukavia näkymiä.

Matka jatkui ensimmäiselle mökille Howden Hutille, jonka ohitin pikaisesti, sillä sinne oli kerääntynyt lauma taukoa pitäviä matkaajia. Seurasi pitkä enimmäkseen ylämäkeä käsittävä osuus MacKenzie Hutille, joka olisi ensimmäinen yöpymispaikkani. Matkalla ohitin Earland Falls- putouksen, joka on 173 metriä korkea vesiputous. Sen juurella oli nätti sateenkaari. Pysähdyin napsimaan evästä ja jatkoin sitten etenemistä. Ikuisuudelta tuntuneen ajan (ehkä pari-kolme tuntia) jälkeen saavuin viimein mökille. Siellä olikin jo muutamia ihmisiä ja tupa tuli ilmeisesti lähes täyteen iltaa kohden. Paikassa siis 50 nukkumapaikkaa (laveria/kerrossänkyä). Illalla mökinvartija tuli pitämään pitkän hauskan turvallisuuspuheen, jonka jälkeen painuinkin nukkumaan valitsemalleni nurkkalaverille numero 13. Yö oli melko lämmin, sillä samassa tilassa oli lähes 25 ihmistä ja alakerran kamiinan lämpö säilyi pitkään.

Heräsin varmaan ensimmäisten joukossa ennen kuutta ja hiivin vessaan (vesivessat oli joka mökillä). No heti palattuani takaisin, alkoivat ensimmäiset nousta aamiaisen. Itse pysyin vielä makuupussissani tunnin verran ja sitten aloin tehdä lähtöä. Kun olin hoitanut aamutoimet, lähdin liikkeelle. Sain taas kulkea melkolailla omassa rauhassani. Ensimmäiset vastaantulijat tulivat ehkä tunnin kuluttua lähdöstäni. Tie oli jälleen ylämäkeä kohti reitin korkeinta kohtaa Harris Saddlea. Maisemat olivat karumpia, koska oltiin puurajan yläpuolella. Joitain tosin hienoja näkymiä tuli eteen ja polku meni aivan rinteen reunaa eli millekään horjumisille ei ollut varaa. Yllättävän nopealta tuntuneen ajan (ehkä pari-kolme tuntia jälleen) olinkin jo Harrisilla, jossa oli vessat ja päivätupa. Paikalta lähti todella jyrkkä sivulenkki Cunicular Hillille, jonne en ollut aikonut kiivetä. Koska olin kuitenkin ajoissa, lähdin kuitenkin nousemaan rinnettä jätettyäni rinkan päivätupaan. Reissuun meni himan yli tunti yhteensä. Ylhäällä oli hieman pilvistä, mutta hienot näkymät ympäröivään vuoristoon.

Alastulo olikin hieman hankalampi kuin ylösmeno, mutta viimein pääsin hakemaan rinkkani ja jatkamaan matkaa. Loppumatka olikin lähestulkoon alamäkeä. Ohitin matkalla kuulemma täynnä olleen Falls Hutin hienoine vesiputouksineen ja jatkoin siitä vielä tunnin alamäkeen Flats Hutille Route Burn-jokilaaksoon. Olin toinen paikalle saapunut. Majalta lähti sivulenkki pohjois-Route Burnille jokilaaksoa pitkin ja päätin vielä kävellä pari tuntia. Matkalla kohtasinkin pojan, joka oli lisäkseni tullut jo majalle. Palatessani takaisin oli majalle ilmestynyt vielä mukava australialainen pariskunta. Sillä porukalla saimmekin sitten olla yömme. Pariskunta nukkui samassa huoneessa kanssani ja uusiseelantilainen poika sai pitää toisen huoneen omanaan. Majanvartija tuli jälleen illalla tarkistamaan lippumme ja jäi lörpöttelemään pitkäksi aikaa australialaisten kanssa. Yö oli kylmä, mutta lisäämällä vaatekerroksia pysyin ihan suht lämpöisenä.

Koska olin varannut bussikyydin reitin lopulta vasta kahdeksi, ei minulla ollut aamulla kiirettä. Matkaa oli jäljellä enää parin tunnin verran. Australialaiset poistuivat ennen kuin nousin pussistani. Hekin olivat nukkuneet hieman huonosti. Sam (uusiseelantilainen) oli lähdössä, kun menin pesemään naamaani. Sain hoitaa loput aamutoimet kaikessa rauhassa. En malttanut odottaa kuitenkan tarpeeksi kauan, vaan lähdin jo yhdeksän aikoihin matkaan. Kävelin hitaasti ja koitin saada matkaan kulumaan aikaa. Loppumatka oli edelleen loivaa alamäkeä ja ylitin kolme riippusiltaa virtojen yli. Lopulta saavuin Routeburn Shelterille, katokselle, joka oli reitin päässä ja jossa oli myöskin WC:t. Jouduin odottamaan ainakin 2½ tuntia ennen kuin bussi viimein saapui. Mikäpä odottelussa muuten olisi ollut, mutta paikalle kerääntyi laumoittain mäkäriä (sandflyis) eikä paikallaan oikein voinut pysyä. Aluksi auringon paistaessa luin kuitenkin kirjaa jonkin aikaa. Lisäkseni bussiin tuli aasialainen pariskunta.

Kaikkiaan sää oli koko reissun hyvä, ekana päivänä aurikoinen ja lämmin, toisena pilvinen mutta tyyni ja sateeton. Sadetta ei kuulunut myöskään kolmantena päivänä, vaikka alue on maan sateisimpia.

Pysähdyimme puoleksi tunniksi Glenorchyyn ja sieltä matka jatkui Queenstowniin, jossa odottelua oli enää 45 minuuttia. Aluksi näytti, että olen ainoa matkustaja Te Anauhun ja kuskipaappa kehotti istumaan etupenkille. Lentokentältä kuitenkin tuli vielä parin hänen tuttuaan mukaan. Parin tunnin ajon  ja joidenkin kysymysten jälkeen pääsimme viimein pimeässä Te Anauhun, jossa tuttu hostellityöntekijä antoi avaimen ja pääsin samaan kahdeksan hengen dormiin kuin aiemmin. Huoneessa oli nyt vain kolme tyttöä lisäkseni. Kaksi japanilaista ja yksi malesialainen (joka jutteli kaikkea, mm. että Suomi on cool ja että suomalaiset ovat rohkeita, kun matkustavat yksin autolla jne.

Heräsin kahdelta yöllä jostain syystä ja havaitsin, että tytöt olivat jättäneet yhden seinävalon päälle ja se loisti suoraan silmiini. Kävin sammuttamassa sen ja kesti kauan ennen kuin sain unta.

18.4. Macetown ja Tarun lähtö

Herätys oli aikainen. Pakkasimme kamat ja söimme aamupalan. Sitten kiidätinkin Tarun lentökentälle. Jäin itse pitämään seuraa siksi aikaa, että Taru pääsi turvatarkastukseen. Jännitystä oli ilmassa sen suhteen, että Taru joutuu Lontoossa poimimaan tavarat ja tsekkautumaan uudelleen Suomeen päästäkseen. Toivottavasti menee hyvin. Kun aika viimein koitti, pieni tippa linssissä sanoin heiheit ja palasin autolle.

Koska oli vielä varhaista, päätin tehdä visiitin Arrowtowniin noin 15 km päässä Queenstownista. Ajelin siis sinne ja ihastelin keltaisina hohtavia metsiköitä. Tutustuin pikaisesti historialliseen kiinalaisasutukseen ajalta, jolloin kylässä louhittiin kultaa. Näinpä sitten kyltin, jossa näkyi reitti Macetowniin, 1900-luvun alun kultakaivoskaupunkiin, nykyiseen aavekaupunkiin, koska rakennuksia ei ole jäljellä kuin jokunen ja ne ovat tyhjillään (ja suojeltuja nykyisin). Pientä epäilystä tuotti se, että reittiin sanottiin menevän 6-8 tuntia paluu mukaanluettuna. Lähdin kuitenkin tallustamaan. Mennessä ohitin pari paappaa, jotka eivät ilmeisesti perille asti aikoneetkaan. Lisäksi jokunen auto ohitti minut (paikkaan oli siis mahdollista ajaa nelivetomaasturilla, tie käsitti monia joenylityksiä, kävelijöille oli yleensä kuivajalkareittikin). Reitti kulki Arrow-joen vartta, joka loisti keltaisine puineen todella kauniina. Menomatkaan kului noin 2,5 tuntia, jonka jälkeen piti vielä kävellä pari kilometriä varsinaiselle nähtävyydelle, laitteelle, jolla kulta eroteltiin kivestä eli batterylle. Näin myös kuolleen lehmän, ollut kuolleena jo hyvän aikaa, lähinnä luut ja nahat näyttivät olevan jäljellä. Hyi. En tiedä, kuinka monta kilsaa koko reitti oli, vain 9 km kohdalla oli opastekyltti, ja oletan että se oli puolen välin paikkeilla.

Paluumatka oli tuskastuttavan pitkä, samaa reittiä tulin kuin mennessäkin. Varpaisiin tuli kivat rakot ja polvetkin ihan jumissa. Huomenna sitten pitäisi aloittaa Routeburn Trackin taivallus. Onneksi varasin siihen lähes kolme päivää. Sen jälkeen en taidakaan sitten kävellä vähään aikaan minnekään :p.

Ratsastus Paratiisissa

Aamusta heräsimme jälleen jo seitsemältä ehtiäksemme selvittämään, mitä voimme tehdä tänään. Koitin varata aiemmin Lotr-ratsastuksen (siis kyseisissä kuvausmaisemissa), mutta olin liian myöhässä sen suhteen, joten pelkäsimme, ettei se toteutuisi. No päästyämme Queenstowniin, jätimme auton odottelemaan hostellin pihaan ja marssimme Dart Stablesin toimistoon. Pääsimme kuin pääsimmekin reissuun. Hengasimme pari tuntia kylällä ja maistoimme Cookie Time-jättikeksejäkin viimein.

Meidät poimittiin kaupungilta ja kiidätettiin Glenorchyyn talleille saamaan saappaat ja kypärät, jonka jälkeen matkamme jatkui vielä Paratiisiin (se on siis kyseisen alueen nimi ihan oikeasti). Hevoseni oli musta ja nimeltään Elvis. Esiintynyt kuulemma sormusten herrassa Rohirrimissa. Ei älyttömän laiska, muttei nyt mikään veturikaan. Tarun heppa oli ruskea Monty, joka eteni kaikki alamäet hyvin hitaasti. Näimme retkellä siis tosiaan joitain kuvauspaikkoja niin sormusten herrasta, Prinssi Kaspianista kuin Wolverinestakin. Koko retki oli käyntiä eli ei mikään kovin nopeatempoinen, mutta mukana oli myös sellaisia, jotka eivät olleet oikeastaan aiemmin ratsastaneet.

Reissun jälkeen pääsimme kirjautumaan hostelliin ja sitten suuntasimme Hell Pizzaan illalliselle ja kauppaan aamiaistarpeita varten. Huomenna sitten saattelenkin Tarun lennolle ja teen itse come backin Te Anauhun.

Melontaa Milford Soundilla

Meidät haettiin aamulla hostellilta ja näköjään oli muitakin lähtijöitä samasta paikasta. Kuskimme oli rempseä kaveri, joka pysäytti auton tarvittaessa, jos halusimme ottaa kuvia. Menomatkalla pääsimme kuvaamaan Mirror Lakes-jarvet heijastuksineen. Matka Te Anausta Milfordiin kestää parisen tuntia ja loppupäässä on pitkä tunneli vuoren läpi. Perillä meille annettiin pukeiksi naurettavat raitakerrastot ja keltaiset sadetakit. Koska reissu oli aloittelijoille suunnattu, annettiin myös lyhyt opastus melomiseen.

Lopulta pääsimme vesille ja katselemaan maisemia eri kulmasta komeassa Milfordissa. Tarinan mukaan sen loi jumala, joka aloitti "vuonojen" luomisen etelämpää ja päästessään Milfordiin hän oli jo mestari ja loi täydellisen paratiisin. Toinen jumala, manalasta, huomautti, että nyt ihmiset eivät haluaisi lähteä moisesta paratiisista ollenkaan vaan kaikki jäisivät sinne, niinpä hän sitten lisäsi sandflyt eli mäkärät. Ja näitä mäkäriä riitti tälläkin reissulla eikä siis ole ihme, että kukaan ei huvikseen hengaile veden lähistöllä pitkiä aikoja.

Meloessamme näimme muutamia hylkeitä, yhden pienen nimi oli jokin Sam tai jotain sinnepäin. Näimme myös lintuja, mutta kaikki eväkkäät pysyttelivät poissa. Minä pidin perää ja Taru meloi edessä kaksikkokajakissamme. Seurueessamme oli muutama kajakki ja opas. Saimme kuulla välillä tarinoita ja faktoja soundeista.

Melonnan jälkeen kuskimme ajeli meidät takaisin Te Anauhun. Matkalla pysähdyimme The Chasmia katsomassa, joka oli jännä veden kuluttama kalliomuodostelma vesiputouksineen. Päivän Suomi-kysymys oli, mikä on Suomen korkein vuori. No, eihän meillä vuoria ole.


Illalla kävimme Syömässä Fish'n chips-paikassa rantakadulla. Olimme viimeiset asiakkaat ja saimme päättää ruokailumme paikan jo ollessa virallisesti kiinni.

15.4. Benji ja swingi

Aamusta kirjauduttiin ulos hostellista ja jätettiin isoimmat kantamukset autoon. Sitten siirryimmekin odottelemaan A.J. Hackettin tiloihin kyytimme saapumista. Aluksi meidät punnittiin ja käteen piirrettiin tussilla merkinnät ja sitten odoteltiin ja odoteltiin. Viimein bussimme lähti kohti Kawaraun historiallista siltaa.

Pääsimme käytännössä lähes samantien sillalle. Taru oli ensin paketoitu valmiiksi ja ehdin vain vilaukselta nähdä, kun hän hyppäsi. Minua sitoneet miehet havaitsivat taido-hupparini ja  totesivat siitä jotain, myös kotomaata kysyivät. Sitten olikin oma vuoro loikata sillalta ja kyllähän siinä hiukan kauhistutti. Yhden epäröinnin ja hengenvedon jälkeen sitä olikin mentävä ja huisilta tuntui tuo nopeat 43 metriä. Hypyn jälkeen joutui hetken killumaan pääalaspäin ja tarttumaan alapuolella olevan kumiveneen henkilökunnan ojentamaan tankoon. He sitten hinasivat veneeseen ja veivät rantaan. Vastassa oli joitain kummia turisteja, jotka halusivat ottaa kuvia. Ostimme firman viralliset kuvat ja videot todisteeksi hypystä ja jouduimme sen jälkeen odottelemaan tunnin verran bussikuljetusta Swingille.

Nevi's bungy on maan korkein, ei maailman. Emme kuitenkaan siihen lähteneet vaan tyydyimme tosiaan keinumaan maailman suurimmassa keinussa... Otimme keinun tandemina, joten meidät laitettiin vierekkäin istuen roikkumaan kanjonin ylle. Sitten aikansa Suomea huudeltuaan työntekijä painoi nappia ja tipautti meidät noin 70 metriä vapaapudotuksena, josta jatkui keinuminen kanjonin yli. Tästäkin video todisteena :p.

Päästyämme takaisin Q-towniin söimme kuuluisat Fergburgerit, niitä sai tosin jonon takia odotellakin pitkään. Syötyämme ajoimme Te Anauhun parin tunnin matkan ja asetuimme Te Anau YHA-hostelliin. Huomenna tiedossa melontaa Milfjord Soundilla. Eikä sitten kysytä paljon tähän kaikkeen menee rahaa, menee nyt mitä menee, kun kerran täällä ollaan..

14.4. Viimein Queenstowniin

Yö oli varsin mielenkiintoinen, kuten aamulla eräs huonekaverinamme ollut aasialainen poika totesi. Olimme siis 10 hengen sekadormissa, jossa oli tällä kertaa puolet ja puolet tyttöjä ja poikia. Ensinnäkin olin liian aikaisin sängyssä, jo joskus ysin aikoihin. Valot sammutettiin vasta puoli yhdentoista maissa, jolloin suurin osa taisi olla nukkumaanmenossa. Sitten heräsin joskus viiden aikoihin, kun joku kuorsasi oikein kuuluvasti ja hartaasti ja pitkään. Edes korvatulpat eivät auttaneet. Sitten valvoinkin lopunaikaa lopunaikaa ennenkuin viimein kömmimme muiden perässä puoli kahdeksalta ylös.

Odottelimme sitten lähes pari tuntia, ennen kuin kuulimme automekaanikosta yhdeksän jälkeen. Hän nouti meidät ja pääsimme jatkamaan matkaa autollamme, joka perä oli hieman lytyssä, mutta pakokaasut eivät enää tulleet sisään kuulemma.

Ajoimme suoraan Queenstowniin, teimme vain pienen näköalapysähdyksen Devil's staircasella. Queenstownissa aloitimme etsimällä hostellimme Base Queenstownin. Olimme liian ajoissa tiskillä, joten jouduimme odottelemaan. Kävimme odotellessamme etsimässä Omega rentalsin toimiston, mutta siellä ei ollut ketään paikalla. No aikamme palloiltuamme pääsimme selkkaamaan hostellimme asiaa, kun olimme varanneet kaksi yötä. Saimme kuin saimmekin maksettavaksemme vain yhden yön, lopulta. No sitten kävin soittamassa Omegalle ja lopulta odoteltuamme ja odoteltuamme päädyimme siihen, että saimmekin jatkaa samalla autolla.


Loppuillan ennätimme pyöriä kaupungilla ja ajella Skyline gondolilla ylös ja alas.

Friday 13th..

Etsimme ensimmäiseksi maailman jyrkimmän kadun (joka ei siis ollutkaan se mistä aiemmin mainitsin), vaan katu nimeltään Baldwin Street (löytyy Guinnessin ennätystenkirjasta). Kävelimme sen ylös ja alas. Ei tekisi mieli lähteä sitä pyöräilemään.

Poistuimme Dunedinista ja lähdimme ajamaan kohti Invercargillia Catlinsien kautta. Matkalla pysähdyimme katsomaan Purakainui Falls-putousta ja erikoista rannikkoa, jolle tuuli oli kuljettanut veden mukana hyvin vanhoja tukkeja. Alue oli myös pingviinien pesimäpaikka, mutta olimme liian varhain liikkeellä niitä nähdäksemme ja tuuli älyttömän kova. Pakenimme takaisin autolle ja jatkoimme ajelua.

Lopulta pääsimme Invercargillin kautta Bluffiin, jossa on kuuluisa Stirling Point-tieviitta, joka näyttää etäisyydet maailman suuriin kaupunkeihin kuten Sydney, New York, Lontoo, Tokio, etelänapa jne. Sieltä matkamme ei sitten enää pitkälle jatkunutkaan. Tultuamme Invercargilliin edessämme oleva auto pysähtyi melko akisti ja samassa takaa tullut auto rysäytti peräämme sen verran, että perä meni lyttyyn ja heiltäkin hieman nokkaa. No olimme aivan huoltoaseman vieressä, joten sieltä tuli työntekijä kyselemään ja kohta jonkin hinauspaikan työntekijäkin. Meidät kiidätettiin korjaamolle ja lopulta päädyimme Tuatara backbackersiin viettämään yötämme sekadormissa toivoen, että automme saadaan matkanjatkokuntoon huomiseksi...

Otago Peninsula

Royal albatrossin poikanen

Ajoimme Otagon niemimaalle ja menimme rantareittiä pitkin ensin yliopistolliselle akvaariolle, joka ei ollut kovin kummoinen. Siellä oli bonuksena allas, jossa oli erilaisia mereneläviä simpukoista rapuihin, joita sai kosketella ja pitää kädessä. Jatkoimme sieltä niemimaan kärkeen Royal Albatross centreen toiveenamme nähdä albatrosseja maksamatta mitään. No tietenkään emme nähneet kuin hylkeitä. Päädyimme sitten maksamaan itsemme observatorioon, josta näimme albatrossin poikasia, aika isoja nekin jo. Aikuisia lintuja ei sen sijaan näkynyt edelleenkään. Mutta se nyt oli odotettavissakin, kun sää oli turhan tyyni. Rannalla näimme vielä blue eyed pingviinin poikasen pesäkopassaan. Aikuiset liikkuvat vasta hämärällä, joten emme nähneet niitäkään. Söimme Penguin Cafessa leivokset ja pirtelöt ja jatkoimme matkaa.

Merileijonan lähentelyä

Seuraavaksi koitimme ajella maan ainoan linnan luo, mutta sinne olisi pitänyt jälleen maksaa itsensä, joten jätimme sen väliin. Ajoimme vielä Sandfly Baylle katsomaan mahdollisia pingviinejä, mutta oli turhan varhaista ja turha paljon ihmisiä liikkeellä, jotta mitään todella olisi ollut mahdollista nähdä. Näimme sen sijaan kaksi laiskannäköistä merileijonaa hiekalla nukkumassa.


Niemimaalta palattuamme haeskelimme Domino'sia, mutta sekään ei ollut täysin ongelmatonta. Löysimme sen lopulta kuitenkin ja havaitsimme lempparipizzamme olevan kalliimpi kuin aiemmin. No ostimme pizzat ja palasimme hostellille syömään. Sen jälkeen kävelimme vielä keskustassa toivoen kauppojen olevan vielä auki, mutta olimme auttamattomasti myöhässä.

Moeraki Boulders ja saapuminen Dunediniin "skottien taivaaseen"

Pakenimme vankilasta vesisateessa ja jatkoimme kohti Dunedinia. Matkalla pysähdyimme Timarussa Pukeko-kahvilassa chailla/pirtelöllä. Ulkona oli kylmä toisin kuin eilen Christchurchin lämmössä. Matka jatkui edelleen kohti Dunedinia, mutta pysähdyimme vielä Oamarussa ja koitimme päästä katsomaan pingviinejä, mutta kyseinen pingviiniyhdyskunta olisi ollut maksullista katsottavaa. Jätimme siis näkemättä. Ajaessani huomasin vielä tien varrella nähtävyysmerkin Moeraki boulders. Ajoimme katsomaan ja havaitsimme kyseessä olevan samat jännät pallokivet kuin karttani kannessa.

Dunedin tuli viimein vastaan ja löysimme melko helposti hostllimme Manor Housen, hienon vanhan talon maan jyrkimmän kadun varrella. Katu tosin ei ole kovin pitkä, mutta jouduimme sen kapuamaan rinkkoinemme. Iloksemme hostellissa on pääsy ilmaiseen rajattomaan nettiin. Viimeinkin sai päiviteltyä taas tekstejäkin.

Kävelimme Dunedinissa ihmettelemässä oktagonin muotoista keskustaa ja sen kauppoja ja hienoja vanhoja rakennuksia. Skotit ovat olleet ensimmäiset eurooppalaiset asukkaat täällä ja se on nähtävissä. Kaupungissa on mm. skottilainen kauppa ja maan ainoa linna. Matkaoppaasta luin, että "skottien on sanottu pysähtyneen Dunediniin matkalla taivaaseen, koska he luulivat tulleensa perille".

10.4. Christchurch

Kunekune sika nukkuu

Aloitimme aamumme pyykkäämisellä. Valitettavasti vankilassa ei ole pyykkinarua, joten jouduimme maksamaan myös kuivausrummusta. Sillä aikaa, kun pyykit olivat rummussa, koitimme käyttää nettiä. Valitettavasti se katkesi kesken kaiken eikä sitten suostunut enää aukeamaan, joten meni hukkaan sekin kolme dollaria. Kun pyykit viimein tulivat rummusta, pääsimme lähtemään kaupungille. Suuntasimme kohti kasvitieteellistä puutarhaa ja pysähdyimme matkalla jätskille. Onneksemme jätskikiskalla oli ilmainen netti ostosten yhteydessä eli saimme hoidettua seuraavien öiden majapaikkavarauksen syödessämme caramel fudge-jätskejämme.

Paremmin mielin jatkoimme matkaamme ja ohitimme suljetun Art Centerin. Kasvitieteellinen oli täysissä voimissaan ja kiertelimme aikamme ihmettelemässä. Kävimme sitten myös Canterbury Museumissa, joka sekin oli ilmainen. Museo esitteli mielenkiintoisesti luontoa ja kulttuuria. Sen kierrettyämme kävelimme keskustan suuntaan. Vasta jokin aika sitten sattuneen tuhoisan maanjäristyksen takia lähes koko keskusta oli suljettu ja joitain kauppoja oli väliaikaisissa pienissä tiloissa. Myös kuuluisa katedraali oli tuhoutunut emmekä päässeet edes lähelle sitä.

Pikakävelimme hostellin ohi Domino's pizzalle, mutta saimme havaita sen aukeavan vasta myöhemmin illalla. Päätimme sitten ehtiä vielä käymään Orana Wildlife reserve-eläinpuistoon. Löysimme helposti perille ja kiersimme suurta puistoa mielenkiinnolla. Useimmat eläimet näimme, kiivejä emme tällä kertaa.. Ehdimme sopivasti näkemään leijonien, afrikan villikoirien, gebardien ja sarvikuonojen ruokinnan. Puistossa oli myös mm. tiikereitä, sorkkaeläimiä, kotieläimiä, kirahveja ja matelijoita sekä lintuja. Lisäksemme puistossa ei ollut kovinkaan monia vierailijoita, joten saimme vaellella kaikessa rauhassa.

Eläintarhasta tultuamme haimme pizzat ja siirryimme takaisin vankilaan.

9.4. Edoras

The Golden Hill aka Mt Sunday

Aloitimme päivämme kirjautumalla ulos Big Tree Lodgesta ja menimme Methvenin keskustaan odottelemaan tourimme alkua. Kyytimme saapui ajallaan 10:45 ja matkamme jatkui tarinoita kuunnellen Mt Sundaylle, joka esitti elokuvassa Edorasin kukkulaa. Meitä oli tällä kertaa kaksi amerikkalaista, yksi saksalainen, englantilainen ja kaksi taiwanilaista oppaamme ja meidän lisäksemme. Loppumatka oli hyvin epätasainen, koska kuljimme todellista maastotietä pitkin jeepillämme. Opas ajoi jopa pienen virran poikki.

Perillä Mt Sundaylla opas nimesi minut Eowyniksi, koska olin ainoa vaaleahiuksinen, ja antoi Eowynin miekan kannettavaksi. Ainoa mukana ollut mies sai Aragornin miekan ja Taru kantoi Gimlin kirveen kiivetessämme Mt Sundaylle. Vuori siis on vuori vain nimellisesti, koska se on vain noin 600 metriä korkea. Maisemat ympärillä olivat kuitenkin huikeita. Opas esitteli myös, missä mitäkin kohtia oli kuvattu. Saimme myös ottaa kuvia Rohanin lipun kanssa. Saksalainen tyttö pyysi minua kuvaamaan itseään useampaankin otteeseen ja hän kuvasi meitä pyytäessämme. Tulin taas siihen tulokseen, että saksalaiset ovat mukavia.
Kuvattuamme ja katseltuamme tarpeeksi, siirryimme lähistöllä olevalle Mt Putts Lodgelle syömään touriin kuuluvaa ateriaa, joka koostui pihvistä, makkarasta, kanapalasta ja punajuuri-sipuli-muna-kaalisalaatista. Tarjolla oli myös viiniä ja mehua. Jälkiruoaksi tarjoiltiin vielä iloiseksi yllätykseksemme suklaakakkua ja teetä/kahvia. Nam.

Paluumatkalla meille näytettiin behind the scenes-videota, jota emme Tarun kanssa ehtineet nähdä loppuun, sillä jäimme pois jälleen Methvenissä. Otimme automme ja lähdimme samantien ajamaan Christchurchiin. Matka taittuikin yllättävän helposti ohjeiden ja kartan avulla ja ajoimme vain lopussa majapaikkamme ohi. Mutta täällä sitä nyt ollaan. Vankilassa aka Christchurch Jailhouse.

8.4. Methven

Päädyin aamulla varaamaan meille sängyt Methven-nimisestä kylästä. Koska heräsimme jälleen varhain, olimme hyvissä ajoin matkassa. Jokusen tunnin ajeltuamme pysähdyimme Amnerleyhyn jäätelölle ja tankkaamaan. Jatkoimme sitten Methveniin ja iSitelta nappasimme Edoras tour-mainoksen. No senhän me sitten päädyimme varaamaankin myöhemmin. Kuitenkin ensin menimme hostellillemme, jossa ei jostain syystä ollutkaan tietoa varauksestamme. Henkilökuntaan kuuluva tyttö ryhtyi kuitenkin heti sijoittamaan meitä ja pahoitteli tietokatkoa. Odotimme, että hän sai varauksen tehtyä ja lähdimme sitten käymään iSitella tekemässä varauksen ja syömässä "aamiaisen", pekonia, munia ja leipää teen kerä. Kassatäti oli hieman ihmeissään, kun oli kuitenkin jo iltapäivä.

Syötyämme lähdimme etsimään Rakaia Gorge-joen patikkapolkua, tuloksetta. Kävelimme kuitenkin jonkin aikaa joenuomaa pitkin sileillä jokikivillä. Ajoimme takaisin Methveniin ja kävimme vielä etsimässä Pudding Hilliä patikkapolkuineen taaskaan onnistumatta. Palasimme takaisin ja kävimme pesemässä auton ikkunoista merivesiroiskeet.

7.4. Laivalla

Lähdimme varhain hostellista ja ajoimme suoraan läheiseen satamaan, josta aluksemme etelä-saarella lähtisi. Olimme ensimmäiset check-in:ssä ja saimme odotella rannassa varmaan tunnin vähintäänkin ennenkuin laiva edes saapui ja pääsimme ajamaan sisään. Alus oli nimeltään Arahura ja melkoisen pieni. Ei mikään Tallinnan laiva, vaan palvelut koostuivat pienestä kaupasta, kahvilasta ja baarista. Istuimme osan aikaa istumapaikoilla ja osan seisoimme kannella katselemassa tuloa Marlboroughin salmiin. Sää oli todella aurinkoinen ja melkoisen tyyni.

Lähdimme Pictonista ajamaan suoraan Kaikouraan, jonne olin varannut pedit dormihuoneesta. Perillä kävimme kaupassa ostamssa syömistä ja uhmasimme sitten tuulta lähtemällä niemen kärkeen kävelylenkille. Tuuli oli älyttömän kova, mutta sää kirkas. Palasimme takaisinpäin kuun loistaessa ja aaltojen lyödessä rantaan. Hylkeitä näkyi alhaalla kallioilla, jonne emme ehtineet kävellä ennen pimeän tuloa.

Pinnacles, hylkeet ja Cape Palliser

Lähdimme tuttuun aikaan kasin maissa liikkeelle. Tiellä ei ollut juuri ketään näin pitkäperjantaina. Ajelimme Martinboroughiin ja nappasimme kartan, jota emme sitten oikeastaan edes tarvinneet. Auto alkaa olla täynnä karttoja. Sitten jatkoimme matkaamme Cape Palliseria kohti. Matkan varrella pysähdyimme jälleen yhdellä kuvauspaikalla, nimittäin Pirauea pinnacles-muodostelmien luona. En nyt muista kirjoitettiinko se noin, mutta en jaksa nyt tarkistaakaan.

Joka tapauksessa jätimme auton leirintäalueen parkkipaikalle ja lähdimme kulkemaan joen uomaa pitkin kohti suosittua nähtävyyttä. Pinnaclesit ovat sadeveden aikojen saatossa muovaamia pilareita. Kaikki ympäröivä aines on huuhtoutunut pois ja jäljelle jäänyt vain massiivisia pilarimuodostumia. Niitä oli pitkin joenuomakanjonia, mutta mahtavimmat olivat reitin loppupäässä. Sinne päästäksemme jouduimme kuitenkin ylittämään pienen, mutta siltikin kastelevan joen, koska yhdestä kohtaa seinämä oli vyörynyt alas tukkien alkuperäisen polun. Minä mutasin ensin kenkäni ja kahlasin sitten veden yli ilman niitä. Taru sai avustusta ylitykseen vastaantulleilta retkeilijöiltä. Jouduimme ylittämään toisenkin kohan, jossa käytin joen yli menevää puuta ja Taru kiviä.

Jatkoimme uomaa myöten, kunnes saavuimme pääpaikalle. Siellä oli siis kuvattu Lotr-elokuvan kuolleiden kulkuteitä esittävä kohtaus. Patikoimme vielä ylös mäelle katsomaan pilareita toisesta kulmasta. Näkymät olivat hienot, mutta valitettavasti luuppireitti oli suljettu, joten jouduimme palaamaan samaa reittiä takaisin. Tällä kertaa hoidimme ylityksen kuivin jaloin kiviä myöten.

Jatkoimme ajoa Cape Palliseria kohti. Siellä sijaitseva majakka näytti olevan suosittu turistikohde myöskin. Kiipesimme hyyyvin korkeat portaat majakalle maisemia ihmettelemään. Majakan jälkeen palasimme tietä jonkin matkaa takaisin ja pysähdyimme katselemaan hyljekoloniaa. Hylkeitä näkyi kaikkialla. Seurasimme ties kuinka kauan muutaman kuutin leikkiä vanhan muorin tai vaarin nukkuessa taustalla. Se oli mahtavaa.


Koska päivää oli vielä reilusti jäljellä, ajelimme jälleen Kaitoke regional parkiin ja kiersimme siellä erään ympyräreitin sekä kuvasimme "Legolas-puun". Paikalla oli tällä kertaa paljon muitakin retkeilijöitä. Ennen paluutamme hostellille kävimme toteamassa, että kauppa on kiinni, ja ihmettelemässä kaupungin puutarhaa hämärtyvässä illassa. Parkkeerattuamme hostellin lähelle kävimme iltapalalla mäkkärissä. Huomenna pitäisi sitten päästä lautan kyytiin ja vaihtaa saarta.

Vaeltelua Wellingtonissa

Nousimme 7:15, jotta ennätimme kahdeksaksi pois autopaikalta. Koska Te Papa-museo aukeaa vasta kymmeneltä, päätimme koittaa löytää joitain lotr-kuvauspaikkoja. Ajelimme Mt Victorian juurelle ja jätimme automme parkkikuponkialueelle ilman kuponkia ja toivoimme, ettei tule sakkoja. Ensimmäisten kahden tunnin piti olla ilmaisia joka tapauksessa.

Nousimme ensin Mt Victoria look out-paikalle, josta näki joka suuntaan Wellingtonia. Sää oli aurinkoinen, mutta aavistuksen tuulinen. Vaeltelimme sitten haeskelemassa muita paikkoja, mutta emme onnistuneet löytämään etsimäämme,  vaikkakin kuljimme varmasti samoissa maisemissa kuin hobitit. Palasimme noin kahden tunnin kuluttua autolle, jossa ei onneksi odottanut laskua. Suuntasimme sitten Mt Victoria-tunnelin kautta Miramariin, jossa Weta Cave sijaitsee. Se on pieni museo/kauppa, joka esittelee Weta Workshoppien tuotantoa mm. Lotr, Tintin seikkailut jne. Katsoimme siellä videopätkän heidän työstään ja ihailimme aikamme kaupan tarjontaa.

Ajoimme Domino's Pizzalle lounaalle ja sieltä lähdimme vielä ajelemaan rantareittiä maisemia ihastellen. Pysähdyimme jätskille Chocolate Fish Cafehen ja kiersimme sitten takaisin kaupunkiin. Seuraavaksi pyrimme Te Papa New Zealand National Museumille, mutta koska parkki oli maksullinen, kuten kaikki parkit täällä tuntuvat olevan, emme heti menneet sinne. Päädyimme parkkeeraamaan taktisesti New World-supermarketin pihaan, jonne sitten jätimme auton päivän ajaksi. Kiersimme museon ja sen jälkeen kauppakatuja. Kuvasimme myös ohimennen Embassy Theatren, jossa Lotr-ennakkoesitykset aikoinaan olivat. Wellington tuli aika lailla nähtyä siis tänään ja huomiseksi pitäisi jotain keksiä, jotta auton saa taas liikenteeseen.

Kävimme illalla hostellille palattuamme vielä katsomassa lähellä sijaitsevaa Beehive-rakennusta ja parlamenttitaloa sekä mäkkärissä iltapalalla. Mäkkärissä piti olla langaton verkko, mutta emme taaskaan jostain syystä siihen päässeet, joten piti vielä ostaa hostellilta nettiaikaa.

Vihaan kaupunkiajoa ja yksisuuntaisia katuja..

4.4. River Anduin, Lothlorienin, Rivendellin ja Isengardin kautta Wellingtoniin

Lähdimme kahdeksan aikoihin aamulla ajelemaan Rotoruasta kohti etelää. Matkasimme ensin hyvässä säässä Turangin suuntaan. Sitten taivas meni pilveen ja aurinko näyttäytyi vain joitain kertoja matkan aikana. Etelämpänä satoikin kuuroittain.

Matkamme ensimmäinen pysähdys oli Gravity Canyon, jossa kävimme kuvaamassa kanjonia ja jokea, joka esiintyi sormusten herrassa. Paikalla olisi ollut mahdollista tehdä benjihyppy tai muuta vastaavaa. Nyt se näytti autiolta lukuunottamatta työntekijöitä, jotka olisivat meidätkin mielellään ottaneet hyppäämään. Ajelimme sitten takaisin ykköstielle, jota jatkoimme, kunnes käännyimme tielle, joka vei Palmerston Northin läpi. Turan suuri kaupunki se. Pyrimme siis kakkostielle, koska sen varrella oli joitain mainittuja kuvauspaikkoja.

Lothlorienin varsinaisiin puutarhoihin ei yleisöllä ole vapaata pääsyä, mutta kävimme Featherstonin mäellä kävelemässä ja katselemassa maisemia. Ihan kiva syrjäinen polku. Seuraavaksi pysähdyimme Kaitoke Regional Parkissa, jossa oli kuvattu osittain Rivendelliä. Siellä oli samanniminen piknik-paikka ja hieno riippusilta. Kiersimme pienen luuppilenkin sademetsässä, joka oli kiintoisa outoine puineen.

Saatuamme Rivendellistä tarpeeksemme matkasimme hämärtyvässä illassa vielä Harcourt Parkiin, vihreään puistoon, jossa oli kuvattu muun muassa Isengardia. Paikka ei ollu kovin erikoinen, mutta sielläkin oli jänniä puita.

Olikin jo ihan pimeää lähtiessämme jatkamaan kohti Wellingtonia. Pyörimme aikamme melkoisen hukassa hostelliamme etsien, kunnes sitten viimein osuimme kadulle, joka vei hostellimme viereen. Paikka on entinen hotelli ja sen huomaa kyllä sisustuksestakin. Meillä on lähes oma vessakin. Autopaikat ovat päivisin maksullisia, joten aamulla onkin sitten lähdettävä varhain liikenteeseen.

Wai-O-Tapu ja Whakarewarewa

Mietittiin aluksi, mitä tehtäisiin tänään. Halusin jotain maori-juttua ja ehkä vielä vulkaanisia paikkoja. Vaihtoehtoja Rotoruan ympäristössä on pilvin pimein. No lopulta sitten päädyimme lähtemään Wai-O-Tapu-puistoon, jossa on suurella alueella erilaisia geotermaalisia muodostumia ja pulppuavia lammikoita ja lähteitä. Puisto ei ollut kovin vakuuttava, vaikka olihan Devil's Bath-niminen vihreä lammikko ihan näyttävä. Ensimmäisenä tosin ryntäsimme katsomaan Lady Knox-geysirin purkausta, joka sekin oli melko vaatimaton verrattuna Islannissa näkemiimme. Sää oli lämmin ja aurinkoinen, joskin hieman tuulinen.

Seuraavaksi ajelimme takaisin Rotoruaan ja sen laitamilla sijaitsevaan Whakarewarewa-nimiseen elävään maori-kylään. Söimme jäätelöt odotellessamme opastuskierroksen alkua. Oppaamme oli maorimies, Robert, jonka oikea nimi oli huomattavast pidempi. Kiersimme kylää ja kuulimme tarinoita heidän elämästään. Kierros päättyi tanssi- ja lauluesitykseen. Kaikkineen ihan mielenkiintoista, mutta menemällä johonkin muualle, olisimme luultavasti saaneet paremman näytöksen. No saa nyt riittää tuosta aiheesta.

Kävimme päivälliseksi pizzat Domino's Pizzasta, jonka olimme paikallistaneet edellisenä päivänä iSitella käydessämme.

2.4. Hobittilassa

Lähdimme odottelemaan kyytiämme Matamatan suunnalla sijaitseville lavasteille. Kuskimme oli jälleen kerran myöhässä ja ajattelin jo, että joudun taas soittamaan, mutta sitten Hobbiton-tekstein varustettu minibussi saapuikin. Olimme ensimmäiset poiminnat ja jälkeemme haettiin vielä muutamasta muusta paikasta väkeä. Mukaan tuli kroatialainen perhe, japanilainen pariskunta, taiwanilainen tyttö ja saksalainen poika.

Matkasimme ehkä noin 45 minuuttia Hinueraan ja siellä meidät siirrettiin bussiin, joka kuljetti meidät varsinaiselle kuvauspaikalle. Siellä siis on kuvattu ja tullaan kuvaamaan sekä Taru Sormusten Herrasta-elokuvan että Hobitti-elokuvien kohtauksia. Kiersimme oppaan johdolla hobittikolojen lomassa ja ihastelimme paikkoja.

Illalla käytiin hostellimme altaassa ja onnistuin jättämään avaimen huoneeseemme, eli lukitsimme itsemme ulos. Siinä sitten oli kiva käydä pyytämässä hostellin työntekijää avaamaan ovi. Tarulla oli vain uimapuku ja pyyhe ja minulla sentään yöpukuni päällä.

1.4. Rotoruaan

Heräsimme ajoissa sunnuntaiaamuna ja pakkasimme vielä märät pyykkimme autoon ja suuntasimme kohti Rotoruaa. Matkalla pysähdyimme Waimangun vulkaanisessa laaksossa. Waimangu on nuorin tunnettu geotermaalinen alue, joka käsittää useita kraattereita, kuumia lähteitä ja maailman suurimman geyrisin pohjan, joka tosin ei ole enää näkyvissä. Patikoimme polkuja pitkin ja tulimme bussikyydillä takaisinpäin.

Jatkoimme ajoa Rotoruaan, jossa kirjauduimme hostelliimme Spa Lodgeen, joka on saanut nimensä siitä, että siellä on yksi pieni lämmin allas, johon saa mennä istumaan. Teimme illalla vielä lenkin Kuirau-puistoon, jossa sai ilmaiseksi katsella mutalammikoita ja höyryäviä altaita. Lenkkimme jatkui satamassa sijaitsevaan Maori-kylään ja sieltä kaupan kautta hostellille takaisin. Rikin katku leijuu kaikkialla Rotoruassa, se onkin kaupungille tunnusomaista. Shoppasimme hieman illalla ja sitten varasimme seuraavalle päivälle reissun Kontuun katsomaan elokuvalavasteita.

31.3. Viimeinen työpäivä

Päivä oli aamusta sateinen, joten aloitimme vasta kymmeneltä. Painoimme töitä viiteen asti ja sitten hyvästelimme Kelvinin ja saksalaiset ja italialaiset työkaverimme. Pesimme hostellilla pyykit seuraavan päivän lähtöä varten.

30.3. Sadetta ja shoppailua

Ilma oli sateinen aamulla ja Kelviniltä tulikin viesti, että aloittaisimme vasta yhdeksältä. Menimme siiheksi sinne, mutta koko matkan satoi. Perillä oli jonkin aikaa satamatta, joten aloitimme työt. Emme kuitenkaan ehtineet kauan poimia, kun alkoi jälleen sataa melko paljon. Kelvin kulki ympäriinsä valittaen, ettei pidä sateesta ja omenat kärsivät, ja lopulta hän päätti, että lähtisimme kotiin. Saimme kuitenkin kuulemma noin kolmen tunnin palkan vajaan tunnin sijaan, jonka todellisuudessa olimme siellä.

Hostellilla viivyimme hetken ja lähdimme sitten kävelemään keskustaan. Shoppasin pari paitaa, joita olin katsellut jo aiemmin ja lisäksi yhden kirjan. Taru osti yöasun ja joitain tuliaisia.

29.3. Onnettomuuksia

Aamu oli kostea öisen sateen jäljiltä, mutta päivällä ei onneksi satanut, vaikka olikin pilvistä. Heti aamusta Taru jätti sormensa oven väliin ja siihen tuli ihonalainen verenvuoto. Työmaalla saatiin yksi tarha taas laatikkoon ja vaihdettiin toiselle omenatarhalle. Siellä sitten Taru tipahti tikkailta ja satutti poskensa ja polvensa. Pahemmalta ilmeisesti kuitenkin vältyttiin ja Taru pääsi jatkamaan työskentelyä. Sitten Taru tipahti uudestaan, mutta ei satuttanut itseään sillä kertaa. Muut tytöt jo vitsailivat, että olemme niin väsyneitä, että ihmisiä putoilee alas, ja meidän pitäisi päästä aikaisemmin kotiin. Kelvin myöntyi siihen ja pääsimme jo puoli viideltä.  Yhdellä tauolla ennen poispääsyämme joku aasialainen nainen tuli kameroineen ja pyysi, että ottaisin hänestä kuvan omenoiden kanssa. Siinä sitten otin parit kuvat. Se oli vähän outoa eikä alueelle saisi edes tulla ulkopuolisia.

28.3. Töitä, jutskailua ja suihkulähde valoissaan

Tom Parker-suihkulähde Napierissa

Jälleen samanlainen aamusta kylmä, mutta lopulta lämmin ja aurinkoinen päivä. Otin mukaan hanskat, jotka aiheuttivat kateutta töissä, kun sormiin oli muuten niin jäätävän kylmä. Sain siis ainakin parilta ihmiseltä kommenttia, että olipa hyvä idea.

Iltapäivällä ruokia lämmittäessämme, saksalainen poika alkoi taas jutella, kun olin ensin kysynyt, saiko hän jo uuden työn. Aina välillä on jotain puhellut, kuten tuntuu kaikille muillekin puhuvan. Tällä kertaa kysyi muun muassa kaamoksesta ja Suomen suosituimmasta urheilulajista, joksi vastasin jääkiekko. Siinä sitten ruodittiin sitä aihetta hetki. Söpö poika.

Käytiin Tarun kanssa vielä illalla katsomassa Tom Parker-suihkulähdettä yövalaistuksessaan.

27.3. Töitä

Tiistai oli aamusta kylmä, mutta päivällä jälleen lämmin ja aurinkoinen. Pääsimme puoli tuntia aikaisemmin, kun pidimme hieman lyhyemmän tauon. Menimme illalla vielä käymään kaupassa ja ahdimme suklaamousset iltapalaksi.

26.3. Töitä

Maanantai alkoi koleana, mutta aurinkoisena. Ei mitään erikoista tänään.

25.3. Lekuri ja leffa

Sunnuntai ja töitä taas. Päästiin tosin jo kolmelta. Oltiin suunniteltu menevämme katsomaan Hunger Game-leffa illalla, mutta päätin kuitenkin ensin käydä näyttämässä näitä paukamia terveyskeskuksessa. Pääsinkin lähes heti vastaanotolle ja lääkäri pohdiskeli jonkin aikaa ja päätti sitten määrätä antihistamiinia ja kortisonivoidetta kokeeksi. No sitten kävimme ostamassa liput leffaan, joka alkaisi 20:15. Ehdimme käydä kaupassa ja lueskella hetken. Sain luettua kyseisen kirjan juuri ennen leffaan lähtöä, joten pystyi helposti vertaamaan. Olimme Tarun kanssa samaa mieltä, että kirja oli parempi. Leffa oli jotenkin pinnallinen ja siitä oli poistettu useita kohtauksia ja tapahtumia nopeutettu ajan säästämiseksi. Oli se ihan katsottava, mutta olisi siinä ollut mahdollisuudet parempaankin.

24.3. Töitä vain

Lauantai ja työpäivä. Ei tainnut tapahtua mitään kovin merkittävää muuten kuin että pääsimme hieman aikaisemmin, kymmentä vaille neljä. Pesimme lisäksi pyykkiä. Oli niin paljon, että kumpikin joutui käyttämään oman koneellisen.

23.3. Hellettä

Päivä oli kokonaisuudessaan auringonpaisteinen ja todella lämmin. Poimimme hiki hatussa omenoita ja hostellilla ei ollut epäilystäkään, etteikö suihku olisi ensimmäisenä mielessä. Käytiin sitten kaupasta ruoat. Havaitsin auton takarenkaan pölykapselin pudonneen ja uskon tietäväni, missä vaiheessa. Ihmettelinkin töistä lähtiessämme raahautuvaa ääntä, mutta emme sitten pysähtyneet tarkistamaan. Sen oli täytynyt silloin. Minuun ilmestyi käsiin ja jalkoihin kutiavia näppyjä, mikä lie vesirokko.